Valtion ja kirkon siteet on korkea aika katkaista

Kansalaisaloitepalveluun ilmestyi maanantaina 20.1. aloite, joka tähtää valtion ja kirkon täydelliseen erottamiseen. Suomen kansalaisena, evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä sekä tulevana uskonnonopettajana suhtaudun aloitteeseen hyvin myönteisesti. Olen sitä mieltä, että kaikki uskonnolliset yhteisöt tulisi asettaa samalle viivalle valtioon nähden.

Omasta taustastani mainittakoon sen verran, että mitä enemmän tietoa uskonnoista on karttunut, sitä liberaalimmiksi ajatukseni ovat muuttuneet. Istun tosin ihan mielelläni joulukirkossa enkä saa Suvivirrenkään veisaamisesta esim. sydänkohtausta, mutta ymmärrän uskonnonvapauden tärkeyden, ja siksi kannatan valtion ja kirkon erottamista.

Valtion pitää olla neutraali uskontojen suhteen

Sivistysvaltiossa tulisi aina lähteä siitä, että valtio instituutiona ei ota edes epäsuorasti kantaa uskonnollisiin kysymyksiin. Valtion ei siis pidä suhtautua uskonnon harjoittamiseen positiivisesti eikä negatiivisesti. Valtion pitää vain taata se, että kansalaisilla on valintansa mukaan joko vapaus uskontoon tai vapaus uskonnosta. Suomessa ei vielä eletä tämän ihanteen mukaisesti, vaikka varsinaista valtiokirkkojärjestelmää täällä ei olekaan.

Valtion ja kirkon yhteydestä kielii muun muassa se, että osa yritysten maksamasta yhteisöverosta tilitetään evankelis-luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle. On kuitenkin uskonnonvapauden vastaista, että yrittäjä pakotetaan tukemaan uskonnollisten yhteisöjen toimintaa. Uskonnollisilla yhteisöillä ei saisi olla erityisasemaa muihin yhdistyksiin nähden.

Julkisoikeudellisena yhteisönä kirkko on osa Suomen julkishallintoa, ja sillä on valtaa niin maallisiin lomapäiviin kuin koulujen opetussuunnitelmaankin. On vaikea käsittää, että esimerkiksi ateistisen maailmankatsomuksen omaava kauppias ei saa pitää kauppaansa auki jouluna, koska kristityt ovat päättäneet juhlia Jeesuksen syntymäpäivää silloin.

Ihmisellä on oltava halutessaan vapaus uskonnosta

Uskonnonvapaus tarkoittaa kahta asiaa. Se on yhtäältä vapautta uskonnon harjoittamiseen ja toisaalta vapautta uskonnon harjoittamisesta. Ensimmäistä kutsutaan positiiviseksi ja jälkimmäistä negatiiviseksi uskonnonvapaudeksi. Uskonnonvapaus ei toteudu esimerkiksi silloin, kun kirkkoon kuulumaton varusmies pakotetaan osallistumaan iltahartauteen.

Periaatteessa varusmiehille toki annetaan mahdollisuus olla osallistumatta hartauksiin, mutta jokainen armeijan käynyt tietää, että vaihtoehtona on yleensä siivoaminen. Itse käsitän uskonnonvapauden niin, että sekä armeijassa että kouluissa saa kyllä järjestää hartauksia, mutta niiden tulee olla täysin vapaaehtoisia eikä niiden vaihtoehtona saa olla esimerkiksi pöntön hinkkaaminen hammasharjalla. Sellainen on silkkaa nöyryyttämistä.

Myös koulujen uskonnonopetusta tulisi kehittää siten, että kaikki oppilaat voisivat osallistua samaan opetukseen. Sinänsä pidän erittäin tärkeänä sitä, että koulussa tarjotaan objektiivista tietoa erilaisista maailmankatsomuksista, koska muutoin uskonnonopetus jää pelkästään uskonnollisten yhteisöjen tehtäväksi, mikä kaventaa oppilaiden sivistystä. Uskonnonopetukseen liittyvästä keskustelusta olen kirjoittanut laajemmin täällä.

Valtion ja kirkon välisten siteiden purkaminen olisi nähdäkseni myös kirkon etu, sillä se antaisi kirkolle lisää vapautta. Tähän liittyy tietysti sellainen teoreettinen riski, että kirkko alkaa taantua valtiosta erkaannuttuaan, mutta siinä vaiheessa esimerkiksi allekirjoittanut äänestää jaloillaan. Joka tapauksessa uskonnonvapauden toteutuminen edellyttää sitä, että valtio instituutiona ei edes epäsuorasti suosi minkään uskonnollisen yhteisön toimintaa.

Blogivuosi 2013

Aloitan tämänvuotisen katsauksen lainaamalla hauskaa viestiä, jonka sain WordPressiltä:

The Louvre Museum has 8.5 million visitors per year. This blog was viewed about 350,000 times in 2013. If it were an exhibit at the Louvre Museum, it would take about 15 days for that many people to see it. The busiest day of the year was March 28th with 113,275 views.

Louvren yhteydenottoa odotellessa.

Asiasta politiikkaan -blogi on siis kerännyt tänä vuonna yhteensä 347 381 näyttökertaa. Ylivoimaisesti suosituin kirjoitus oli ”Milloin sosiaalipummiudesta tuli kansalaisoikeus?”, joka on luettu 206 446 kertaa. Kyseinen kirjoitus lähti leviämään sosiaalisessa mediassa 28. maaliskuuta ja keräsi sinä päivänä 105 918 näyttökertaa.

Kyseessä ei kuitenkaan ole kaikkien aikojen luetuin kirjoitukseni, sillä kevään 2012 kirjoitus ”Eikö itsensä puolustaminen olekaan sallittua?” keräsi tänäkin vuonna lähes 100 000 näyttökertaa, ja tätä kirjoittaessani sitä on klikattu noin 225 000 kertaa.

Edellä mainitut kirjoitukset ovat tietenkin poikkeuksellisia, sillä keskimääräinen kirjoitukseni kerää joitakin tuhansia lukijoita. Esimerkiksi tämän vuoden kolmanneksi luetuin kirjoitus, ”Kuinka suuria sosiaalitukia maahanmuuttajat saavat?”, on luettu 2874 kertaa. Joka tapauksessa lukijamäärät rohkaisevat jatkamaan kirjoittamista.

Kaiken kaikkiaan blogini on kerännyt 493 773 näyttökertaa, mikä tarkoittaa sellaista haastetta, että ensi vuoden alussa on pyrittävä rikkomaan puolen miljoonan haamuraja.

Tämä postaus tulee olemaan vuoden 30. kirjoitukseni. Alkuvuodesta julkaisin useamman artikkelin kuukaudessa, kun taas loppuvuodesta olen kirjoittanut suunnilleen kerran kuussa. Blogini elää pitkälti sen mukaan, mitä yhteiskunnassa kulloinkin tapahtuu. Lisäksi kirjoitustahtiin vaikuttavat tietysti muut kiireet ja se, etten halua toistaa itseäni liikaa.

Aion kuitenkin kirjoittaa myös vuonna 2014 aina silloin, kun koen siihen tarvetta. Tässä vaiheessa kiitän kaikkia lukijoitani kuluneesta vuodesta ja kaikista kannustavista kommenteista. Kiitos myös kriittisistä kommenteista – sain itsekin oppia paljon uutta.

Hyvää uutta vuotta jokaiselle!

Kiakkovieraat ja epälogiikan riemuvoitto

Kiakkovieraiden järjestämästä itsenäisyyspäivän mellakasta on jo sanottu melkein kaikki mahdollinen, mutta Ylen torstainen A-talk pakotti lopulta minutkin tänne blogosfääriin huutelemaan aiheesta. Yhtenä vieraana kyseisessä ohjelmassa oli nimettömänä pysytellyt henkilö, jonka sanoma jäi ainakin allekirjoittaneelle edelleen hämärän peittoon.

Ensinnäkin on pakko ihmetellä, mitä kiakkovieraat oikeastaan halusivat sanoa. Videoklippien perusteella Tampereella oltiin liikkellä sellaisilla iskulauseilla kuin ”vittuun valtio” ja ”vittuun isänmaa”. Samaan hengenvetoon mielenosoittajat kuitenkin kritisoivat hallituksen tekemiä leikkauksia ja ilmoittautuivat hyvinvointivaltion kannattajiksi.

Kiakkovieraat siis haluavat säilyttää hyvinvointivaltion, mutta anarkismin hengessä kehottavat valtiota noin ylipäätään ”painumaan vittuun”. Tämän jälkeen kyseinen porukka vielä ihmettelee, miksei heidän viestiään ymmärretä. Ensin olisi hyvä muodostaa looginen mielipide ja sitten pyrkiä ilmaisemaan se jotenkin muuten kuin ikkunoita rikkomalla.

Toiseksi puheet luokkasodasta ovat kauniisti sanottuna vainoharhaisia. Suomi elää haastavia aikoja, mutta kaikesta huolimatta lukeudumme maailman tasa-arvoisimpien maiden joukkoon, ja täällä heikoimmastakin pidetään huolta erilaisten tulonsiirtojen avulla.

A-talkissa esiintynyt kiakkovieras mainitsi olevansa tällä hetkellä työtön, joten on hyvin mahdollista, että hänkin nostaa valtiolta taloudellista tukea. Kyseisen kiakkovieraan kannattaisi miettiä, 1) olisiko se mahdollista, jos Suomi ei olisi hyvinvointivaltio, ja 2) miten sosiaalituille kävisi, jos mielenosoittajien iskulauseet valtiosta toteutuisivat käytännössä.

Kolmanneksi Kiakkovieraiden edustaja ilmaisi huolensa rasismin lisääntymisestä. Voin jakaa huolen, mutta taas on kysyttävä, miten ihmeessä toisten omaisuuden tuhoaminen ehkäisee rasismia? Mitä konkreettista rasismia vastaan saavutettiin esimerkiksi sillä, että tuhottiin yhden maahanmuuttajan, Heinrich Georg Franz Stockmannin perintöä?

Kiakkovieraat, seuraavaa mielenosoitusta silmällä pitäen kannattaa miettiä, mitä mieltä oikeasti olette. Jos haluatte puolustaa hyvinvointivaltiota, älkää huutako kadulla ”vittuun valtio”. Luopukaa toisten omaisuuden tuhoamisesta ja ilmaiskaa mielipiteenne selvällä suomen kielellä. Ei tarvitse sitten jälkikäteen ihmetellä, ”miksei eliitti ymmärrä”.

Jonkun pitäisi tehdä jotain – mitä jos olisit joku?

Ilta-Sanomat kertoi viime viikolla, että Hjallis Harkimo ystävineen oli käynyt juhlimassa 60-vuotissyntymäpäiviään Etelä-Ranskassa. Jo uutisen ensimmäinen kommentti sisälsi yleiseksi muodostuneen valitusvirren: ”Nuokin rahat olisi voinut käyttää hyväntekeväisyyteen!” On suorastaan luonnonlaki, että joku heittää kyseisen huomion joka kerta, kun rahaa käytetään mihin tahansa muuhun kuin hyväntekeväisyyteen.

Viime aikoina etenkin uuden lastensairaalan rakentaminen on noussut juuri sellaiseksi aiheeksi, josta muistutetaan heti, jos jossain järjestetään mainitun kaltaisia juhlia. Siksi ei ole yllätys, että adressit.com-sivustolta, tuolta demokraattisen vaikuttamisen kovimmasta ytimestä, löytyy eduskunnan pikkujouluja kritisoiva protesti. Allekirjoittajien mukaan pikkujouluihin kohdistetut rahat pitäisi käyttää juuri lastensairaalan rakentamiseen.

Sinänsä on ihan hyvä, että kulutusta arvioidaan kriittisesti. Ongelma piilee vain siinä, että tyydymme helposti arvostelemaan kaikkien muiden kulutusta. Vai oletko nähnyt ihmistä, joka huudahtaisi firmansa pikkujouluissa järkyttyneenä, että ”nämäkin rahat olisi voinut käyttää hyväntekeväisyyteen”? Ymmärrettävistä syistä on helpompaa keskittyä kritisoimaan näennäisesti kalliita juhlia kuin miettiä, mitä konkreettista voisi itse tehdä.

Tätä kirjoittaessani eduskunnan pikkujouluja arvostelevan adressin on allekirjoittanut 5395 ihmistä. Jos jokainen heistä lahjoittaisi lastensairaalalle edes kymmenen euroa, niin koossa olisi yli 50 000 euroa – siis huomattavasti enemmän kuin mitä eduskunnan pikkujouluihin käytetään. Pienellä konkreettisella teolla voisi saada paljon enemmän hyvää aikaan kuin adressin allekirjoittamalla tai Ilta-Sanomien kommenttikentät täyttämällä.

Haastankin sekä adressin allekirjoittajat että kaikki muut lahjoittamaan lastensairaalalle vaikkapa tuon kymmenen euron suuruisen summan. Askeetikoksi ei tarvitse ruveta, mutta kymmenen euron säästäminen lienee useimmille aivan saavutettavissa oleva tavoite. Uskallan veikata, että näin syntyy paljon parempia tuloksia kuin pohtimalla pitkin keskustelupalstoja sitä, kuinka paljon enemmän Hjallis tai naapurin Kake voisi tehdä.

Kirjoitustani ei pidä tulkita siten, ettenkö pitäisi lastensairaalan rakentamista yhteiskunnan velvollisuutena. Vallitsevassa tilanteessa lienee kuitenkin vähän järkevämpää antaa pieni henkilökohtainen panos kuin kampanjoida pikkujouluja vastaan. Klikkaa siis itsesi sairaalan sivuille, lahjoita sopiva summa ja iloitse siitä, että olit ”joku, jonka pitäisi tehdä jotain”.

Kuinka suuria sosiaalitukia maahanmuuttajat saavat?

”Maahanmuuttajat ne vaan tulevat Suomeen, nostavat suurempia tukia kuin suomalaiset itse ja saavat vielä uudet lastenvaunut, merkkivaatteet ja älypuhelimet kaupan päälle.”

Uskallan veikata, että lähes jokainen meistä tuntee ihmisen, joka on päättänyt asettaa elämäntehtäväkseen hokea edellä mainitun kaltaista mantraa. Tavallisesti hokema on opittu naapurin Kakelta, joka puolestaan muistelee kuulleensa sen lähipubin Ramilta.

Samankaltaisia väitteitä on nyt esittänyt myös perussuomalainen Jaana Pedersen, jonka kirjoitusta maahanmuuttajien massiivisista sosiaalituista on jaettu ahkerasti sosiaalisessa mediassa. Pedersen yrittää herätellä lukijoitaan muun muassa seuraavanlaisella tarinalla:

”Lisäksi oma 9 -vuotias lapseni kertoi koulunsa samanikäisen maahanmuuttajalapsen kehuskelleen, kuinka hänellä on oma pankkikortti, ja että hänen maahanmuuttajaäitinsä tallettaa hänelle kuulemma 100 euroa kuussa. Tämä maanahmuuttajaäiti ei kuitenkaan käy töissä, vaan ’on vaan kotona’, koska ei ole viitsinyt opetella Suomea. Samaan aikaan yhä useampi kurjistuva kantaväestön aikuinen yrittää tulla toimeen 300-500 euron toimeentulotuella kuussa ja osa pätkätyöläisistä joutuu tekemään kahta työtä eikä silloinkaan jää yhtään mitään säästöön itselle saati alaikäisille lapsille talletettavaksi ’ylimääräisenä’.”

Olen kerrassaan vakuuttunut. Jos jonkun 9-vuotias lapsi on kuullut toisen 9-vuotiaan lapsen sanoneen jotakin, jonka pohjalta Uuden Suomen keskustelupalstoilla sitten väitellään näppäimistöt sauhuten, niin eihän kyseinen juttu nyt vaan voi olla keksitty.

Vakavasti ottaen: Pedersen siis väittää, että siinä missä kantaväestöön kuuluva aikuinen joutuu kituuttelemaan 300-500 eurolla kuussa, niin maahanmuuttajat saisivat paljon avokätisempiä avustuksia sosiaalitoimiston luukulta. Mitään lukuja Pedersenillä ei kuitenkaan ole esittää. Se saattaa tietysti johtua siitä, että jos Pedersen kertoisi, kuinka paljon maahanmuuttajat lain mukaan saavat tukea, niin hänen väitteiltään putoaisi pohja.

Onneksi meidän ei tarvitse jäädä arvailujen varaan. Lakikirja on siitä näppärä apuväline, että sieltä me voimme omin silmin lukea, kuinka suuria sosiaalitukia maahanmuuttajat oikeasti saavat. Esimerkiksi maahanmuuttajien kotoutumistuesta laki sanoo näin:

”Kotoutumistuki on maahanmuuttajalle kotoutumissuunnitelman mukaisiin toimenpiteisiin osallistumisen aikaisen toimeentulon turvaamiseksi tarkoitettu tuki. Kotoutumistukena maksetaan työmarkkinatukea tai toimeentulotukea. Oikeus kotoutumistukeen työmarkkinatukena määräytyy työttömyysturvalain mukaisesti ja oikeus kotoutumistukeen toimeentulotukena toimeentulotuesta annetun lain mukaisesti.”

Toisin sanoen maahanmuuttajien tuet ovat siis täsmälleen yhtä suuria kuin kantasuomalaisten tuet. Ainoa ero on siinä, että maahanmuuttajien kohdalla puhutaan kotoutumistuesta, kun taas kantasuomalaisten kohdalla puhutaan työmarkkinatuesta tai toimeentulotuesta. Fakta on siis kuitenkin se, että esimerkiksi toimeentulotuen perusosa, 477,26 euroa, on sentilleen sama maahanmuuttajalle ja kantasuomalaiselle.

On varmasti totta, että osa maahanmuuttajista käyttää sosiaalitukia väärin, kuten tekee osa syntyperäisistä suomalaisistakin. Se, että lainsäädännöstä löytyy porsaanreikiä, ei kuitenkaan voi oikeuttaa kokonaisten ihmisryhmien syyllistämistä ja vainoamista. Maahanmuuttokriitikot näyttävät kuitenkin painottavan sosiaalitukien väärinkäyttäjän etnistä taustaa lähinnä silloin, kun kyseessä on joku muu kuin syntyperäinen suomalainen.

Toisin kuin Pedersen ja monet muut antavat ymmärtää, maahanmuuttajille ei suinkaan makseta suurempia tukia pelkän maahanmuuttajastatuksen perusteella. Joka muuta väittää, olkoon hyvä ja todistakoon väitteensä vaikkapa alla olevassa kommenttikentässä.

PS. Kirjoituksessaan Pedersen kauhistelee myös sitä, kuinka hän on nähnyt kaupungilla sellaisiakin maahanmuuttajia, jotka eivät näytä ”hätää kärsiviltä pakolaisilta”. Ilmeisesti Pedersenin toiveissa on, että pakolaiset näyttäisivät hätää kärsiviltä vielä Suomessakin?

Ovatko kansalaisaloitteet pelkkää näennäisdemokratiaa?

Kun olin lapsi, jekutimme ohikulkijoita kepposella, jossa lompakko sidotaan siiman päähän ja jätetään tien pieleen lojumaan. Aina kun joku kumartui poimimaan lompakkoa, nykäisimme siimasta, ja lompakko katosi hölmistyneen ohikulkijan silmien edestä.

Eduskunnan säätämä oikeus kansalaisaloitteiden laatimiseen on osoittautumassa vähän samanlaiseksi vedätykseksi. Juuri kun vaikutusmahdollisuudesta innostunut kansalainen saa 50 000 nimeä kerätyksi, eduskunta nykäisee siimasta ja ilmoittaa, että ihan kiva keskustelunavaus, mutta kun täällä eduskunnassa on käytössä tämä tällainen puoluekuri.

Viimeksi puoluekurin puolesta puhui SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman, jonka mukaan jokainen demarikansanedustaja velvoitetaan äänestämään pakkoruotsin poistamista ajavaa kansalaisaloitetta vastaan. Backman perustelee päätöstä sillä, että pakkoruotsin poistamisesta ei sovittu hallitusneuvotteluissa kaksi vuotta sitten.

Minulla ei oikeastaan ole jyrkkää kantaa nimenomaan pakkoruotsiin, mutta Backmanin argumentti sinänsä on täysin järjetön. Jos hallitus olisi jo sopinut pakkoruotsin poistamisesta, niin mitään kansalaisaloitetta aiheesta ei tietenkään enää tarvittaisi.

Suomeksi sanottuna Backman tunnustaa, ettei kansalaisaloitteista ole mitään hyötyä, koska 1) jos jokin asia on kirjattu hallitusohjelmaan, kansalaisaloitetta ei enää tarvita, ja 2) jos jotakin asiaa ei ole kirjattu hallitusohjelmaan, siitä tehty kansalaisaloite tyrmätään.

Vastaavanlaisen älynväläyksen sai viime keväänä myös kokoomuksen Anne Holmlund, joka ihmetteli, onko kansalaisaloitteiden tarkoitus toimia jonkinlaisena lainsäädännön ohituskaistana. Jos se ei ole kansalaisaloitteiden tarkoitus, niin mikä sitten? Antaa ihmisille valheellinen vaikutelma siitä, että kansalaisaloitteilla on jotakin merkitystä?

Minusta ainoa älyllisesti rehellinen tapa suhtautua kansalaisaloitteisiin olisi se, että niistä äänestettäisiin eduskunnassa kansanedustajien omantunnon mukaan. Muussa tapauksessa kansalaisaloitteissa on kyse pelkästä näennäisdemokratiasta, joka kuormittaa turhaan jo ennestään raskasta päätöksentekojärjestelmää. Sellaisesta ei ole iloa kenellekään.

En olisi uskonut, että joudun siteeraamaan Timo Soinia, mutta Backmanin lausunto toi mieleeni erään sitaatin Soinin kirjoittamasta Maisterisjätkästä:

”Poliittinen vasemmisto luottaa yhteiskunnan mahtiin. Yksilö on velvollinen palvelemaan ryhmäetuja, yksilö on toisarvoinen joukon edessä. Sosialismissa ja kommunismissa asia on näin, vaikka sitä miten kauniilla puheilla kuorrutettaisiin. Päinvastoin kuin yleisesti luullaan, vasemmistopuolueet eivät korosta kansanvaltaa, sillä ne eivät viime kädessä luota joukkoihin ja kansaan.”

Voisiko joku siis selventää, miksi kansalaisille annettiin mahdollisuus kansalaisaloitteiden laatimiseen? Oliko tarkoituksena antaa oikea vaikutusmahdollisuus, vai halusiko eduskunta vain jättää lumedemokratialla täytetyn lompakon tien pieleen tietäen, että se tulee nykäisemään siimasta aina, kun joku erehtyy kumartumaan lompakon puoleen?

Suurin niistä on rakkaus

Viime viikkoina vellonut Räsäs-kohu on osoittanut minusta lähinnä sen, kuinka helppoa on puhua toisen ohi. Olen ihmetellyt sekä Päivi Räsäsen lausuntoa että siitä seuranneita väärinymmärryksiä. Pidän selvänä sitä, että sisäministeri ei voi kehottaa kansalaisia toimimaan vastoin lakia uskonnon nojalla varsinkaan sen jälkeen, kun on itse ilmoittanut vastustavansa islamilaisen yhteiskuntajärjestyksen syntymistä viimeiseen asti.

Yhtä selvänä pidän sitä, että Räsänen ei antanut puheessaan lupaa kivittää naapurin irstailevaa Kakea, kuten jotkut vitsiniekat ovat antaneet ymmärtää. Jokainen Raamattua lukenut tietää, että Mooseksen laki kivityssäädöksineen kumottiin kristittyjen osalta Uudessa testamentissa. Ilmeisesti faktoilla ei kuitenkaan ole väliä silloin, kun halutaan päästä pätemään. Vihreiden Ville Hämäläinen osui oikeaan kirjoittaessaan, että ”uskonto on kenties ainoa aihe, josta keskusteltaessa tietämättömyydellä ylpeillään”.

Minua ei häiritse kristillisdemokraateissa se, että he tekevät politiikkaa omanlaisensa arvomaailman pohjalta. Kaikki poliitikot tekevät päätöksiä jonkinlaisen arvomaailman pohjalta. En jaa kristillisdemokraattien arvomaailmaa kaikilta osin, mutta en jaa kaikilta osin myöskään vasemmistolaisten arvomaailmaa. Minua ei kuitenkaan sinänsä kiinnosta se, perustellaanko jokin ajatus Raamatulla, Kommunistisella manifestilla vai Muumilaakson tarinoilla – minua kiinnostaa ainoastaan se, onko kyseinen ajatus hyvä vai ei.

Sen sijaan minua häiritsee kristillisdemokraateissa se, että he lukevat Raamattua kuin se kuuluisa piru konsanaan. Viime vuosina kristillisdemokraattien toiminnasta on tullut mieleen juuri sellainen farisealainen moralisointi, jota Jeesuskin Uuden testamentin mukaan inhosi. Valotan pointtiani nostamalla esimerkin Luukkaan evankeliumista:

Eräänä toisena sapattina Jeesus meni synagogaan ja opetti. Siellä oli mies, jonka oikea käsi oli surkastunut. Lainopettajat ja fariseukset pitivät silmällä, parantaisiko Jeesus sapattina, sillä he etsivät tlaisuutta nostaakseen syytteen häntä vastaan. Mutta Jeesus tiesi, mitä heillä oli mielessä. Hän sanoi miehelle, jonka käsi oli surkastunut: ”Nouse ja tule tänne eteen.” Mies nousi paikaltaan ja astui esiin. Jeesus sanoi: ”Vastatkaa minulle: kumpi on sapattina luvallista, tehdä hyvää vai tehdä pahaa, pelastaa ihmishenki vai tuhota ihminen?” Hän katsoi heitä kaikkia ja sanoi miehelle: ”Ojenna kätesi.” Mies teki niin, ja hänen kätensä tuli ennalleen. Tämä sai lainopettajat ja fariseukset mielettömän raivon valtaan, ja he rupesivat suunnittelemaan, mitä tekisivät Jeesukselle.

Raamattu kertoo muistakin tilanteista, joissa Jeesus rikkoi tietoisesti Jumalan käskyjä auttaakseen hädässä olevia ihmisiä. Fariseukset, tuon ajan uskonnolliset johtajat, eivät tätä sietäneet, vaan vaativat juutalaisen lain pilkuntarkkaa noudattamista. Siinä missä Räsänen siis asettaa Jumalan lait Suomen lakien yläpuolelle, Jeesus asetti lähimmäisenrakkauden ja inhimillisyyden Jumalan lakien kirjaimellisen noudattamisen yläpuolelle.

Tätä taustaa vasten olisi mielenkiintoista tietää, miten Jeesus olisi suhtautunut esimerkiksi raiskattuun tyttöön, joka itkee abortin perään? Tai kuolemansairaaseen potilaaseen, joka rukoilee kärsimyksensä lyhentämistä? Tai yhteiskunnan hyväksyntää pyytävään homoseksuaaliin, jonka identiteettiä sisäministeri on verrannut kipuun? En väitä tietäväni vastauksia näihin kysymyksiin, mutta ehkä kristillisdemokraattienkaan ei pitäisi väittää.

Myös apostoli Paavali korosti lähimmäisenrakkauden merkitystä. Jokainen lienee kuullut raamatunkohdan, jossa Paavali ei aseta korkeimmaksi elämänarvokseen uskoa, toivoa tai edes KD:n puolueohjelmaa, vaan rakkauden. Jos sekä Jeesus että Paavali keskittyivät moralisoinnin sijasta siihen, että he pyrkivät ensisijaisesti ymmärtämään ja rakastamaan ihmisiä, niin olisiko liikaa vaadittu, että heidän seuraajansa pyrkisivät samaan?